Spasiba Pietari!

Alunperin meidän piti viettää syysloma kotona. Haravointia, pitkät aamu-unet, lukemista ja pikkutyttöjen yökyläily olivat lomalistalla. No, sitten tutut hoitajat alkoivat kysellä, eikö Mimmi tulekaan hoitoon, joten olihan se joku reissu järjestettävä.

Koska aikaa oli vain muutama päivä, Pietari tuntui edulliselle lähikohteelle. Synkkä syysmeri ja pääkaupunkiseudulta lähtevät laivat eivät houkutelleet viisumivapaalle risteilylle, joten matkantekovälineeksi valikoitui juna. Yksi ilta meni passikuvassa käyntiin, viisumihakemuksen täyttämiseen netissä ja voimassaolevan matkavakuutuksen metsästykseen. Kun viisumiasia saatiin kuntoon, itse matka sujui vaivatta. Kouvolassa hyppäsimme Allegro-junaan (auto jäi ilmaiselle parkkipaikalle) ja reilun kahden tunnin kuluttua poistuimme junasta miljoonakaupunki Pietarissa. 

Junamatkalla ehdin pohtia omia ennakkokäsityksiäni Venäjästä ja venäläisistä. Liikennekulttuuria ei ole, kehenkään ei voi luottaa (varsinkaan poliisiin!), kieltä osaamatonta turistia ei palvella, vodka virtaa ja sukkahousuilla vaihdetaan ruplia. Mistähän nuokin ajatukset ovat tulleet? Ehkä olin kuullut tarpeeksi juttuja omien vanhempieni 80-luvun matkoista Leningradiin. Nyky-Pietari on onneksi jotain aivan muuta. Kuten mielenkiintoisia ihmisiä, yksityisyrittäjyyttä, kauniita rakennuksia ja meidän naapurimaiden yhteistä historiaa. 

Kaupunki on todella iso ja välimatkat pitkiä. Varsinaiset nähtävyydet ovat kuitenkin melko pienellä alueella ja kävellessä pääsee näkemään kaupungin kauneuden. Pietari on alunperin rakennettu suolle, joten korkeuseroja ei juuri ole. Meidänkin piti kiivetä Iisakin kirkon torniin päästäksemme näkemään valtavaa kaupunkia hieman korkeammalta.

Ravintoloita ja kahviloita Pietarissa riittää, ruoka on hyvää ja suomalaisittain edullista. Hankalaa on se, ettei paikkoja mainosteta juuri mitenkään. Cafe-kyltin alta saattaa löytyä tavallinen kahvila, kaljabaari tai reissun paras ruokapaikka. Turistin pitää tietää, mihin on menossa. 

Meidän mielestämme parhaita kahvipaikkoja olivat ne, joissa uunituore donitsi maksoi 20 senttiä, rahkakakun päälle tupsautettiin tomusokeria ja kahvi tarjottiin lasikupista. 

Ennakkoluuloihini Pietarissa vastasi oikeastaan vain liikenne. Se oli sekavaa, välillä jopa kaaottista ja vaati hyvää huomiokykyä. Leveät kadut, lukuisat autokaistat ja liian nopeat autot yhdistettynä välinpitämättömältä vaikuttavaan asenteeseen ovat pelottava yhdistelmä. 

Liikenteestä ja hieman töksähtelevästä palvelukulttuurista huolimatta Pietari on hieno kaupunki. Kaikkea löytyy, jos vain tiedät, mistä etsiä. 

Mielenkiintoista luettavaa Pietarin matkaa suunnittelevalle ovat ainakin Sirpa Kähkösen kirja Graniittimies (Finlandia-ehdokas 2014) ja Pietarissa opiskelevan suomalaistytön blogi, Finnochka.